Porvarit nukkuvat hyvin

Maassa on porvarihallitus ja monet nukkuvat yönsä hyvin. Paitsi ehkä meidän naapurimme, sillä fiilistelen vappua varten kuuntelemalla työväenlauluja.

Vappu on paras yksittäinen juhlapäivä. Päivä, jolloin on kivaa olla vasemmistolainen ja tuntea yhteenkuuluvuutta. Vappu aloitetaan marssilla, sen jälkeen mennään yo-talolle brunssille, sen jälkeen vaellellaan vasemmistoliiton laulutilaisuudesta demarien laulutilaisuuteen aina niin tupaten täyteen teatterikulmaan. Että minä tykkään vapusta!

On vapussa toinenkin merkittävä seikka. Se on meidän vuosipäivämme. Tapasin Sortoni ensimmäisen kerran vappumarssilla neljä vuotta sitten.

Viime perjantaina Nyt-liitteessä oli juttu hyvin nukkuvista porvarinuorista. Jutun formaatti oli sellainen, että nuoret ryypiskelivät ja puhelivat muun muassa tyhmyyksiä. Vaikka poliitikolle usein kaikki julkisuus on hyvästä, niin toivon, että minulle pelaisi järki siinä vaiheessa kun Nyt-liite lähestyisi minua mainitunlaisella juttuidealla. Tuollaisista jutuista ei seuraa koskaan kovin laadukasta journalismia eikä kohdetta mairittelevia juttuja.

Ei tämän enempää, eikä yhtään politiikkaa tällä kertaa.

Minne tämä maa on menossa?

En osaa vielä suhtautua vaalien tulokseen. Oman puolueeni osalta ei mennyt hyvin. Joillakin meni vielä huonommin, mutta se ei lohduta yhtään.

Ehkä vaalien tulos konkretisoituu minulle vasta hallitusohjelmassa ja ministerivalinnoissa. Pelon sekaisin tuntein odotan kenestä tulee seuraava opintotuesta vastaava kulttuuriministeri, sosiaali- ja terveysministeri...jne.

Kiitos teille kaikille 623:lle, jotka äänestitte minua. Ensimmäiset eduskuntavaalit, pienellä budjetilla ja työn ohessa, ihan jees tulos. Eivät ainakaan olleet hirmu kalliita ääniä.

Erityiset kiitokset kuuluvat tukiryhmäläisille tuesta ja esitteiden luukutuksesta, rankkaa hommaa nekin.

Eteenpäin!

Kaikkien yhteiskuntaan!

Yhteiskuntaa pitää rakentaa siltä pohjalta, että apua tarvitseva saa sitä. Suomalainen hyvinvointivaltio perustuu siihen, että me kaikki saamme palveluita ja etuuksia, mutta osallistumme hyvinvointivaltion rahoitukseen maksamalla veroja. Tällainen järjestelmä, joka koskee kaikkia, on hyvä, sillä elämässä sattuu ja tapahtuu, ihan kenelle vaan meistä.

Tässä tulemmekin kysymykseen vastuusta. Karkeasti sanottuna oikeisto kannattaa yksilön vastuuta ja vasemmisto pitää yhteiskunnan vastuuta tärkeänä. Itse kannatan yhteiskunnallista yhteisvastuuta. On oikein, että yhteiskunta ottaa vastuuta ja tukee, sillä kyllä yksilökin kokee kovia joutuessaan hakemaan ja odottamaan apua. Ei se helppoa ole sekään.

Tällä hetkellä olen eniten huolissani nuorista lapsiperheistä. Lapsiperheitä pitää tukea suoraan taloudellisesti ja kattavalla palvelujärjestelmällä. On mielestäni väärin, että opintorahaan ei ole palautettu lapsikorotusta lamatalkoiden jälkeen. Pienin äitiyspäiväraha on todella pieni, vaikka sitä korotettiinkin. Lapsilisät pitäisi sitoa indeksiin eikä lapsilisiä pitäisi huomioida tulona toimeentulotukea myönnettäessä. Näin vähennettäisiin ainakin alkuun lapsiperheiden taloudellisia huolia. Taloudelliset huolet kun tuppaavat vaikuttamaan myös henkiseen hyvinvointiin.

Hyvässä hyvinvointivaltiossa on kattava sosiaaliturvaverkko, joka estää syrjäytymisen ja äärimmäisen köyhyyden. Näin pitää olla myös yrittäjien kohdalla. Yrittäjien asema on hyvin epäselkeä suhteessa sosiaalietuuksiin, itselleni tutuin esimerkki on toimeentulotuki. Yrittäminen on riskin ottamista ja riskin kantamista, joten kyllä yrittäjälle ja hänen perheellään pitää olla oikeus perusturvaan. Hyvä perusturva ei ole keneltäkään pois, vaan se luo turvallisuutta.

Sitä paitsi osa yrittäjistä toimii freelance pohjalta elättäen itsensä toimittajana, kuvittajina, taiteilijoina jne. Nyt vaalien alla onkin nostettu esiin taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturva. Verottomien apurahojen kääntöpuoli on se, että ansiosidonnaisen etuudet eivät kerry.


Ja sitten vaalikevennys. Kävin alkuviikosta näöntarkastuksessa ja minun todettiin karsastavan. Mikko Alatalolla taitaa olla jonkin sortin vaalilauseena ”Monitehoa näkökykyä”. Seuraavissa vaaleissa minun sloganini voisi olla Alataloa mukaillen ”Karsastusta likinäköä”. Ehkä muutama äänestäjä voisi samaistua.

Äänestäkää itsellenne parempi eduskunta nyt!

Perusturvaa ja perusuhkia

Vaaliviikko on ollut kiireinen ja vaativa. Uusi hieno esite piristää minua ja vaalityötä, samoin viime perjantain vaali- ja valmistujaisbileet. Vaalien jälkeen sitten nukutaan ja vaihdetaan mullat viherkasveihin.

Tiistaina olin Vivan ja vihreän listan järjestämässä perustulo-keskustelutilaisuudessa. Tilaisuus oli todella hyvä ja yleisöä oli paljon.

Tilaisuuden ideana oli se, että Oras Tynkkynen esitteli vihreiden perustulomallin ja minä esittelin vasemmistoliiton mallin ja näistä sitten keskusteltiin. Vasemmistoliiton malli on itse asiassa perusturvamalli. Se yhdistäisi pienimmät etuudet ja yhtenäistäisiä myöntämisperusteet. Kaikkeen ei vassin mallissa ole vastausta ja juoduinkin vastaamaan kysyjille, että tuohon meillä ei ole suoraan vastausta. Työtä siis pitää jatkaa.

Vihreiden malli on sen sijaan pitkälle mietitty kompromissi ihanteiden ja realiteettien välillä. Vihreiden mallista on helppo löytää hyviä piirteitä, mutta minua itseäni oudoksuttaa sen työkeskeisyys. Matalapalkka-alojen kasvua pidetään ihan ok asiana. Vihreiden kaavailema perustulo 440 euroa kuussa on sen verran pieni, että pahimmillaan se pakottaisi ottamaan työn kuin työn vastaan. Vihreiden mallissa ei työntekijälle jää niin paljoa neuvotteluvoimaa kuin ehkä olisi hyvä.

Entisenä sossun tätinä minua myös huolestuttaa se, miten perustulomallissa pystyttäisiin saavuttamaan muun kuin taloudellisen avun tarpeessa olevat. Tällä hetkellä ihmisten hakeutuminen sosiaalitoimen palveluihin lähteen usein toimeentulotuen tarpeesta ja siinä samalla huomataan muut palvelutarpeet. Perustulomallissa tämä taloudellisten syiden takia hakeutuminen vähenisi ja monet ongelmat jäisivät huomaamatta. Toisaalta sosiaalityöntekijät voisivat paremmin keskittyä niihin asiakkaisiin, jotka ovat jo palveluiden piirissä. Kaikista asioista löytyy kaksi tai useampia puolia.

Perusturvasta oli mukava keskustella sosiaalipoliitikkona, mutta viikon vaativin esitys oli Suomen Atlantti-seuran nuorten järjestämä turvallisuuspoliittinen paneelikeskustelu. Turvallisuuspolitiikka ei ole ominta alaani. Kaavoihin kangistuneena sosiaalipoliitikkona käsitän turvallisuuden paljon laajemmin kuin sotilaallisuutena tai valtioon kohdistuvina uhkina, joita voidaan puolustaa puolustusvoimin.

Minun on hyvin vaikea kuvitella saati nähdä uhkia, joihin voidaan vastata sotilaallisesti. Sotilaallinen liittoutuminen on valmistautumista sotatilaan, ei rauhaan. Nykypäivän uhkat ja riskit eivät ratkea puolustusvoimien budjettia kasvattamalla tai liittoutumalla sotilasliitto Natoon. Ilmastonmuutos, luonnonvarojen runsaus toisaalla ja toisaalla niukkuus aiheuttavat uhkia ja konflikteja. On pureuduttava syihin, ei pelkästään seurauksiin.

Seuraavalla kerralla sitten lapsiperheistä ja yrittäjistä, lupaan.

Kuka saa ajaa ja kenenkä asiaa?

Poliitikon ja politiikan ongelmana vaalien alla on kysymys siitä kuka saa ajaa ja kenenkä etua. Tämä ei ole iso juttu, mutta mielenkiintoinen. Yleensä poliitikot pyrkivät vakuuttavuuteen, mutta myös kansalaiset vaativat politiikoiltaan uskottavuutta, jopa hiukan liiallisuuksiin asti.

Siis tarkoitan sitä, että poliitikon iän tai aseman perusteella hänet usein lokeroidaan tiettyjen asioiden ajajaksi. Tässä en viittaa mihinkään ideologisiin jakoihin, vaan käytännön kysymyksiin. Eli opiskelijataustaiset poliitikot ajavat opiskelijan asemaa, perheelliset perheiden etua, liike-elämän edustajat yrittäjän asemaa … tai näin ainakin usein ajatellaan. Ei voi puhua, jos ei ole itse kokenut on kai tämän ajattelun perusta. Toinen puoli on kyllä se, että jos lupauksissaan unohtaa erityisesti mainita jonkun ihmisryhmän, niin silloin vastustaa heidän asiaansa.

Itse en ole koskaan perustanut tällaisesta lokeroinnista, vaikka olenkin pysynyt nätisti nuoren punavihreän opiskelijan lokerossani. Niin kornilta kuin se kuulostaakin haluan ajaa hyvää yhteiskuntaa kaikille. Sellaista, jonka sosiaaliturvaverkko pelastaa kaikki tippumasta pohjalle.

Asiaan. Olen saanut hiukan palautetta siitä, että ajan opiskelijan asiaa, vaikka itse olen pahamaineinen putkimaisteri, alle tavoiteajassa valmistunut. Mielestäni tämä ei todellakaan heikennä uskottavuuttani, vaan tuo juuri asialle uskottavuutta. Olen opiskelijan asialla, mutta en aja omaa asiaani.

Tunnustuksen paikka. On minulla toinen tutkinto-oikeus, mutta tuskin palaan päätoimiseksi opiskelijaksi. Opintoraha on niin pieni.

Jep jep, tämä tällä kertaa. Lupaan seuraavaksi kirjoittaa lapsiperheistä ja yrittäjistä, vaikka olen lapseton ja julkisella töissä oleva vasemmistolainen, joiden erityisesti kuvitellaan vastustavan yritystoimintaa.

Pirkanmaalla kannattaa äänestää numeroa 90. Onneksi sain niin helpon numeron, että itsekin muistan sen.

Luokitteluyhteiskunta

Törmäsin luokitteluun henkilökohtaisesti nyt, kun ehdokaslistat on jätetty ja piti ilmoittaa tittelinsä. Yritin olla sosiaalipoliittinen sihteeri ja opiskelija, mutta tämä ei kelvannut, koska en voi olla niitä molempia päätoimisesti. Olen kyllä suorittanut opintoviikkoja aivan riittävästi ollakseni myös opiskelija. Harmittaa, että luokittelu perustuu usein joko-tai eikä sekä-että ajatteluun. Sillä on niin, että yhteiskunta on muuttumassa ja varsinkin me nuoret olemme montaa asiaa samaan aikaan opiskelun ja työn rajamailla.

Ehdotin sitten, että olisin sosiaalipoliittinen sihteeri ja YTM eli yhteiskuntatieteiden maisteri. No se ei sitten kelvannut puolueen vaalityöntekijälle sillä perusteella, että ihmiset eivät tiedä mitä YTM tarkoittaa. En minäkään tiedä mitä CNC-koneistaja tarkoittaa, mutta se on ihan kelpo titteli vasemmistoliittolaiselle. Kyllä ne, jotka arvostavat CNC tai YTM juttuja, ymmärtävät kyseiset tittelit.

Välillä minua niin ärsyttää vasemmistossa ilmenevä koulutuksen dissaus. Työväenliikkeessä on haluttu yli sata vuotta kouluttaa jälkikasvu, mutta sitten kuitenkin työläinen on se ainoa oikea ja koulutettu ihminen ei tiedä mistään mitään. Meillä Suomessa kaikilla on mahdollisuus kouluttautua, joten hölmöähän olisi jättää mahdollisuus käyttämättä.

Laajemmin yhteiskunnan kannalta ihmisiä luokitellaan monin perustein. Hyvinvointivaltiokin perustuu hyvin pitkälti ihmisten luokitteluun esimerkiksi työllisiksi, työttömiksi, työvoiman ulkopuolella oleviksi, opiskelijoiksi ja eläkeläisiksi. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Sosiaaliturvan järjestäminen perusturvamallilla poistaisi luokittelun tarpeen. Mutta tietty luokittelu myös lisää tietoa, jonka perusteella voidaan suunnitella ja ohjata yhteiskuntapolitiikkaa.

Sosiaalipoliitikko, totta vie!

Hyvät blogini seuraajat, nyt se on tapahtunut! Olen ollut maisteri yli viikon ja tutkintotodistuksessanikin on jo kahviläikkä. Itse asiassa se on hyvin tunnusomaista papereilleni.

Meille sosiaalipolitiikasta valmistuneille ei ole mitään virallista nimikettä. Siis yhteiskuntatieteiden (tai valtiotieteiden) maisterin lisäksi. Sosiologiaa opiskelleet voivat olla sosiologeja ja valtio-oppia opiskelleet politologeja, tiedotusoppia opiskelleet toimittajia tai journalisteja. Itse tituleeraan itseäni oikein mielelläni sosiaalipoliitikoksi.

Se, että joku on sosiaalipoliitikko, vaatii mielestäni muutakin kuin sosiaalipolitiikasta valmistumista. Sosiaalipoliitikko on henkilö, joka haluaa ja ajaa yhteiskunnallista muutosta. Harmi kyllä kaikki sosiaalipoliitikot eivät ole vasemmistolaisia arvoiltaan, sillä vaihtoehtoja on lukemattomia sosiaalipolitiikassakin.

Itse olen syvällä sosiaalipolitiikan syövereissä, olenhan sosiaalipoliittinen sihteeri. Vielä syvemmälle menin eilen, kun oli ensimmäinen tetolan eli terveyttä ja toimintakykyä edistävien palveluiden lautakunnan kokous. Kaiken lisäksi tulin valituksi kyseisen lautakunnan jaoston jäseneksi. Tosin sain kyseenalaisen kunnian esittää itse itseäni valittavaksi jaostoon.
Kyseinen lautakunta päättää mielenterveys- ja päihdepalveluista, vammaispalveluista, erikoissairaanhoidosta ja perusterveydenhuollosta työikäisen väestön osalta ja sosiaaliseen tukeen liittyvistä palveluista muun muassa. Todella haastavaa ja merkittävää, juuri niitä asioita, jotka kiinnostavat minua eniten kunnallisessa sosiaalipolitiikassa.